Tiina Parkkisenniemi:
Heitän tähän alkuun pienen väitteen: ihmisen elämä perustuu vuorovaikutukselle. Ja kirjoitan nyt vain nimenomaan ihmisten välisestä yhteydestä. Syntymästä asti saamme tulla tämän tosiasian äärelle; jos saamme Luojalta lahjaksi toimivat aistit, me näemme, tunnemme ja kuulemme vanhempiemme jaarittelut, kosketukset, ilmeet ja äänensävyt vaipan vaihdon, ruokkimisen ja unille tuudittamisen yhteydessä. Sen jälkeen on meidän vuoromme vastata. Ensin osaamme itkeä, jonkun ajan päästä jo hymyillä, mutta pikkuhiljaa kognitiivisen ja motorisen kehityksen ottaessa harppauksia eteenpäin me alamme jokeltaa, nauraa ja kohta heitämmekin jo sellaista tarinaa, että vanhempien korvia punoittaa ja kaupan kassapoika saa kerrottavaa taukotilassa. Vähän varttuneempina osaamme jo keskustella melko sivistyneesti ja harjoitammekin vastavuoroisia juttutuokioita kasvotusten tai älylaitteiden välityksellä. En tosin tiedä, onko tämän päivän keskustelut somealustoilla aina niin sivistyneitä.
Vuorovaikutus koostuu sanoista vuoro ja vaikutus. Ensin on sinun vuorosi, jolloin vaikutat minuun. Sinun vuorollasi minä tulen jollain tapaa vaikutetuksi, jonka jälkeen on minun vuoroni vaikuttaa sinuun. Vuorovaikutus ei ole aina helppoa, koska siinä on sellainen välivaihe, jonka vuoksi vaikuttaminen voi mennä mönkään. Unohdin kuunnella, puhuin päälle tai minä en edes halunnut kuunnella, mutta teeskentelin kuuntelevaa. Voidaanko siis todeta, että vuorovaikutuksen toteutumisessa tärkeintä onkin kuunteleminen, eikä oma puheenvuoro? Jostain olen lukenut, että onnistuneessa vuorovaikutuksessa toista ihmistä pidetään keskustelun päähenkilönä. Mitähän silloin tapahtuukaan, kun kumpikin pitää toista keskustelun päähenkilönä ja vuorovaikutuksessa molemmat osapuolet tulevat kuulluiksi, kohdatuiksi ja ymmärretyiksi? Uskon, että pelkästään aika mukavia asioita.
Vuorovaikutuksessa on aina mahdollista tulla myös väärinymmärretyksi, kun heijastamme kuulemaamme ja näkemäämme omaan kokemusmaailmaamme ja viesti menee aina omien suodattimiemme läpi. Lisäksi vuorovaikutuksessa syntyy tunteita, jotka omalta osaltaan sekoittavat kokonaisuutta. On tärkeää kunnioittaa vastapeluria ja tiedostaa, mihin hän omalla vuorollaan pyrkii tai mitä hän haluaa sanoa. Jos se ei käy selväksi, on hyvä esittää selventäviä kysymyksiä, kuten tarkoittiko tuo, että haluat lisää pottumuusia vai kaadanko lasiin vielä maitoa? Hyvät ja tarkentavat kysymykset kuuluvat mielestäni vuorovaikutuksen ytimeen.
Etsin ihan mielenkiinnosta vuorovaikutusohjeita Raamatusta ja löysin niitä Paavalin kirjoittamista kirjeistä. Hyviä vuorovaikutusohjeita, (sellaisia, joista lapset ja lapsenmieliset saavat onnistumistarran tarratauluun ja pääsevät tarpeeksi tarroja kerättyään huvipuistoon) olivat mm. seuraavat:
1. Puhu toisille totta.
2. Puhu sitä, mikä on hyvää, hyödyllistä ja tuottaa kuulijalleen iloa.
3. Älä heitä härskejä juttuja.
4. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. (Pohjoisella pallonpuoliskolla on muuten tultava nopeaksi riitojen setvijäksi talvisaikaan.)
5. Edelliseen lisäohjeeksi; anna sille vastapelurille anteeksi. Ole muuten kärsivällinen.
6. Vältä typeriä väittelyitä. Kyllähän me kaikki tiedämme, mitä ne sellaiset ovat, eikö niin?
7. Rohkaise vastapeluria. Tuumaa siis kaverille, että hyvin se menee ja sinä kyllä pystyt siihen.
Näitä ohjeita noudattamalla voisi päästä itseasiassa aika pitkälle. Mutta tiedän, että kiperimmät ja sielun syvimmät haavat syntyvät vuorossa ja vaikutuksessa. Olemmehan inhimillisiä ja vajavaisia olentoja. Saamme anoa Jumalalta apua ja hoitoa näihin haavoihin, jotka eivät ole fyysisesti nähtävillä, mutta vaikuttavat sisältä käsin toimintaamme ja juuri niihin omiin tapoihimme olla vuorovaikutuksessa. Jumalalta muuten tuo kuuntelemisen vaihe ei mene koskaan ohitse, vaikka usein tuskissamme niin kuvittelemme. Hän vastaa omalla vuorollaan ja omalla ajallaan. Juuri silloin, kun oikeasti on paras ajoitus.
Siunattua päivää sinulle!
